Nenästäni valui verta. Keskityin hengittämään suun kautta ja maistoin metallin kitalaessa.
Injektori oli kuin pitkä pumpulipuikko joka upposi käsittämättömän matkan sisääni. Se tuntui kymmeniltä senteiltä. Aivan kuin se katoaisi jonnekkin aivoihini, mieleeni. Verta valui kättäni pitkin ja paniikki alkoi nousta. Lopulta injektori päästi pienen kirkkaan piip-äänen ja painoin sen pohjassa olevaa painiketta tuntien pienen piston jossain aivojen, silmien ja nenän risteyskohdassa. Vedin varovasti puikon pois sisältäni ja meinasin oksentaa. Verta alkoi ryöppyä huulilleni ja laitoin kämmeneni kupiksi vuodon alle, etten sotkisi paikkoja. Samalla kuulin kuinka ulkona hiekka poksui kumirenkaiden alla. Pihaan oli ajanut autoja. Otin äkkiä puseron päältäni ja aloin kuivata veriroiskeita lattialta. Juoksin käytävälle ja jatkoin kemianluokkaan päin, minkä edessä oli syvä vesiallas, jonne laskin kraanasta vettä. Huuhtelin kylmällä, metallisella vesijohtovedellä käsiäni ja naamaani. He tulevat kohta sisälle.
Jeesus oli sairas. Muhammed oli sairas. Buddha oli lääkäri, joka luopui ammatistaan ja sairastui. Ra oli sairas, Daavid oli sairas, Gilgamesh oli sairas.
Kaikki he, jotka opettivat meille jotain ”todellista filosofiaa” (kuten covidistit määrittelevät kaanoniin hyväksytyn teologian) ja jäivät elämään historiaamme, olivat sairauden kirkastamia. Dinosaurukset sairastuivat, Neanderdaalinen ihminen sairastui. Ihmiskunta odotti (suurin osa tietämättään) sairastumista suureen pandemiaan, mikä paljastaisi ihmisille heidän olemassaolon merkityksen ja lajinsa elämän väliaikaisuuden. Tämän maailman tulevaisuus on sairauden käsissä ja ne kädet kutsuvat sinua ryntäämään riemulla syliin. Tämä on maailmanloppu, mikä antaa meille uuden mahdollisuuden, uuden elämän. Me olemme nähneet historian tunneillamme kuvia tämän lopun alusta, siitä ihanasta yhtenäisyyden tunteesta, jossa kyyneleet silmissä iloitsemme sairauden ilmaantumista. Se oli jo näyttäytynyt meille aikaisemmin erinäköisinä kulkutauteina ja pandemioina. SARS, MARS, EBOLA, H1N1,AIDS, kuin jumalien nimiä. Jumalien teoilta taudin seuraukset vaikuttivatkin monitulkinnallisuudessaan. Ilmeisesti ihmiskunta joskus 2020-luvulla tunsikin oikeata yhtenäisyyttä ja kasvanut materialismi pysähtyi kapitalismin menetettyä merkityksensä. Pystymme kaikki tänäkin hetkenä toteamaan, että maailma voi paremmin kuin silloin yli kaksisataa vuotta sitten vuosituhannen vaihtumisen kasvukivuissa. Luonto on monimuotoistunut, vesi on saanut sille kuuluvan pyhän arvon ja ihmispopulaatio on pienentynyt piikkivuosien järjettömistä kymmenmiljardeista huomattavasti pienempään ja kestävämpään lukuun. Tosin Covidin, tai kansankielellä Koronan, alkuajoista kuvia, tekstejä, mielipiteitä ja faktaa on jäänyt merkillisen vähän jäljelle. Tiedetään, että heti valtaan päästyään covidistit rajasivat pois ja ilmeisesti myös tuhosivat ison osan aikalaisdatasta, sillä varjolla, että epätieteellistä ja mielipiteisiin perustuvaa tietoa levitettiiin niin valtavasti, että ihminen ylikuormittui jo hyppysellisestä määrästä suodattamatonta informaatiota.
Olimme liian itsekkäitä ja hienoihin ajatuksiimme uppoutuneita, kun emme nähneet mitä me oikeasti olemme. Elimme paratiisissa. Elimme lapsena vanhempien huomassa. Saimme opetella ja kehittyä rauhassa, kunnes menimme maailmaan. Tauti teki meistä yhtä tämän planeetan kanssa. Se oli auringon kuva, jumalan kasvot, jotka näyttäytyivät meille tyynenä, mutta todellisina. Isän hyväksyvät kasvot. Lapseni, nyt sinun pitää kuolla. Päästimme irti iloiten ja olimme yhtäkkiä todempia kuin koskaan eläinlajimme historiassa. Me aloimme elämään merkityksellistä elämää. Kun tämä mikroskooppinen jumalolio teki meidän mielemme ja kehomme kantajikseen, pystyimme päästämään irti. Sanoimme mitä ajattelimme, teimme epäitsekkäitä tekoja, muutimme maailman paremmaksi. Näin ainakin ajattelemme nyt. Isoin syy covidistien valtaan nousulle oli selkeä visio, suunta, miten elää valtavan globaalin kriisin keskellä. Kun valtiot eivät siihen pystyneet, uskonnot eivät osanneet selittää, covidistit pystyivät ja osasivat. Ketjureaktio, joka murensi vanhan maailman oli uskomattoman äkillinen. Covidistit ja heidän alkuliike ei varmasti osannut ennustaa uuden aamun auringon polttavaa voimaa itsekkään. Jälkeenpäin tosin sitä on voitu vahvastikin maalata tiedostetuksi ja suunnitelmalliseksi aalloksi, ennustukseksi, minkä toteutumista moni kaukonäköinen vain odotti tulevaksi.
Tämä oli profetia, mistä meidän häivekuvat, joita nimitimme uskonnoiksi, kertoivat. Tämä oli yhden tosijumaluuden astuminen maan päälle. Uuden aamun auringon säteet kirkastakoon meidät.
”Tästä kaikesta on niin kauan jo. Näin minä sen manifestoin. Vai oliko se kollektiivista opettelua uuteen aikaan?
En usko, että ajasta kun tauti alkoi muistaa monikaan oikeasti mitään. Olemme lukeneet siitä ja tietenkin se on yhtä erottamaton osa elämäämme kuin ajatus ensimmäisestä ihmislajista. Me synnyimme tänne maailmaan, kuin tauti syntyi meihin. Voin nähdä teknologian avulla kotoani käsin sukuni alkuperäiset taudinkantajat. Näen heidän kuolinvuotensa ja näen myös muutaman häpeätahran oman sukuni muuten jalossa jatkumossa. Isosetäni ei koskaan kuollut tautiin, hän tappoi itsensä. Häntä minä halveksun. Mummoni mummo taas ei saanut kuolla tautiin, hän kuoli onnettomuudessa. Ilmeisesti hukkui. Häntä minä suren. Muistoni ovat tietenkin kiinni näissä nykypäivän arkistoissa. Mutta minulla on myös muisto päässäni. Ehkä se on ollut siellä aina tai se on voinut tulla sinne. Sillä ei ole oikein väliä, koska en voi itse tunnistaa eroa. Eikä se ole relevanttia. Mielen kiukuttelua, kuin elämän joka haluaa elää. Lapsellista ja eläimellistä. Muistoni sijoittuu.. odotatko hetken.
Anteeksi. Muistoni sijoituu syntymän jälkeisiin hetkiin. Tartuttamisen juhlaan. Muistan, kuinka sukuni oli siellä. Kaikki oli juhlallista ja se tapahtui Kappelissa. Makasin kasvien ympäröimänä pehmeässä kehdossa alasti ja tuijotin korkeaa lasikattoa. Sukulaiseni kiersivät vuodettani pitäen käsissään injektoria ja rengasta. He lauloivat, muistan laulun melodian, mutten sanoja juurikaan. Jotenkin jonkun pukemiseen ne sanat viittasivat. Sitten tämä tanssia muistuttava rituaali päättyi ja kaikki tulivat luokseni ja yskivät päälleni. Muistan kun itkin ja huusin, mutta äitini lohdutti minua. Lopussa olen äitini sylissä ja sukulaisena pistävät vuoron perään injektoreilla jalkani, käteni, nenäni ja suuni.”
”Muistat siis oman tartuttamisen juhlan? Tuntuu aika mahdottomalta, että muistaisit tapahtuman, jolloin olet ollut vain muutaman viikon vanha”
”Niin, niin minustakin, mutta muistan sen silti.”
Painoin nenäni vartta, niin kovaa kuin pystyin. Toisella kädellä tunnustelin taskujani.
Tunsin pienen tallennuslaitteen oikeassa taskussani, sekä avaimet. Vasemmassa taskussa oli korttikotelo. Sekunnin miettimisen jälkeen nappasin sen käteeni ja mietin, minne voisin piilottaa sen. Tuhota kokonaan. Kemianluokassa se olisi helppo polttaa, mutten ehtisi todennäköisesti tehdä sitä. Koulun ruokala oli tyhjä eikä siellä ollut erityisempiä piilotuspaikkoja. Juoksin kuitenkin vaistomaisesti ruokalan lasiovien läpi. Paniikissa katseeni etsi vaihtoehtoja. Menin keittiöön, näin tyhjät roskikset ja suuren pesualtaan. Tiskikone. Nostin teollisen tiskikoneen järeän kannen. Irrotin sen sisällä olevan suodattimen. Täysosuma. Tungin korttikoteloni syvälle pieneen vaihtovesiputken suuhun, asetin suodattimen paikoilleen ja koneen kannen kiinni. Olin valmis. Hiekkakentältä kuului askelia. Useampia kuin yhden tai kahden henkilön. En ollut varma, minne menisin odottamaan heitä. Mahdollisimman selkeään ja piilottomaan paikkaan, jossa he näkisivät minut heti ja ympärilläni olisi tilaa. Juoksin ruokalasta kohti koulun aulaa. Suuret ikkunat olivat peitetty mustilla kankailla ja pienistä kankaanrei’istä ammuttiin pimeään aulaan valoa kuin lasereita. Tähän minä jään. Seisonko, olenko polvillani, vai heittäydynkö dramaattisesti alistettuna makaamaan kasvot lattiaan. Jäin seisomaan. Koetin sieraimiani, eikä niissä tuntunut kosteutta. Verenvuoto oli tyrehtynyt. He olivat ovella ja sekunnit hidastuivat. En tiennyt mitä odottaa ja tai oikeastaan en tuntenut mitään. Kaikki oli kuin kohmeessa, jäässä. Ovi avautuu, toinen kaksoisovista. En voinut tunnistaa sisään astuvaa hahmoa. Mies, normaalikokoinen. Keskitin kaiken voimani, etten olisi räjähtänyt tärisemisestä. Hän ei aluksi tuntunut huomaavan minua, seisoi vain oven raossa. Sitten valo osui minuun.
”Maria?”
En vastannut mitään, mutta tunsin äänen.
”Maria, pysy vain siinä. Ole vain siinä, he tulevat nyt katsomaan.” Ääni oli vahtimestarin. Vaikka olin iloinen, että hän oli elossa, tunsin mielessäni petoksen ja hänen äänessään katumuksen. Tilanne laukesi. Kaksoisovet pamahtivat auki ja kirkkaus pakotti ruumiini kääntymään. Kuulin korkean nousevan äänen, joka päättyi neljään piippaukseen. Helpotus.
”Positiivinen. Valaiskaa tämä paikka kokonaan. PYSYKÄÄ PAIKOILLANNE JA KERTOKAA HENKILÖLLISYYTENNE JA AMMATTINNE!”
”Maria Ox, 1105C, Lääkäri”
Minkälainen olo sinulle on jäänyt tuosta muistostasi? Hölmö kysymys, jos suoraan voisin sanoa.
No ei oikeastaan minkäänlainen. Yhtä neutraali, kuin muistostani, jossa menen ensimmäisenä päivänä kouluun. Se vain tapahtui ja se on lapsen elämälle mitä luonnollisin tapahtuma. Tietenkin ihmettelen miten voin sen muistaa, mutta samalla olen tietoinen, että muistoani voi värittää esimerkiksi äitini kertomus tapahtumasta. Äitini muisteli läpi elämänsä seremoniaa ja varsinkin sitä toimittanutta Ligoa. Tämä pyhä mies oli koko hänen elämänsä meidän perheen Ligona, hoitaen kaikki meidän tarvitsemamme asiat, kuten tartunnat. Hän kuoli tautiin jo vuosia sitten. Se oli kaunis hetki. Äitini itki onnesta. Tämä Ligo, syntymänimeltään Leon, oli täysiverinen ja teoreettinen covidisti. Hänen kanssaan pystyi milloin vain järjestämään keskustelun, jos tautia kohtaan oli jotain kysymyksiä tai jos halusi tukea tietyn oireen kanssa. Hän oli ollut teini-ikäisenä jo covidistien jalustalle nostama esimerkkitapaus, kuin tuleva johtaja. Hänen uskottavuutensa koki pienen särön, mutta vain pienen, kun hänen ennustettu kuolemansa 21-vuotiaana ei tapahtunutkaan. Tämä oli minusta turhaa lääkärien ja immuunien propagandaa, joka otettiin yllättävän tosissaan covidistienkin puolella. Tuntien hänen viimeisten vuosien saavutukset, kuten tutkimukset viruksen ja pimeän aineen yhteyden parissa, jokainen voi ymmärtää, että hänen työnsä sai jatkua vielä muutaman vuoden viruksen tahdosta. Hän antoi minulle lukuisia neuvoja ja viisaita sanoja, mutta yksi lause on jäänyt minulle todella tärkeäksi ja voimaannuttavaksi. Se pukee minut kohtalooni, lajiini ja identiteettiini paremmin kuin mikään mitä on sanottu. Kun hän oli jo siirtynyt taudin viimeiselle viikolle, tällöin tiedotusvälineet seurasivat tapahtumaa tietenkin joka sekunti eikä hänen kanssaan ollut enää mahdollista saada yksityisiä keskusteluita järjestetyksi helposti, hän otti yhteyden minuun pääkaupungista aivan varoittamatta. Taisin olla, tai siis olin, harrastamassa seksiä juuri samaan aikaan. Ligomme oli mitä kauneimmassa fyysisessä kunnossa, hänen kasvonsa muistutti minua lähestulkoon kuolleen ihmisen kasvoista. Hän katseli minua pitkään, sädehtien ja hymyillen ja sanoi.
”Sinä olet tähti, joka sammuu synnyttääkseen uuden elämän”.
Sen jälkeen hän puhalsi pitkään kasvoihini ja lopetti keskustelun. 24 tuntia myöhemmin hän kuoli.
Sielu kypsyy kyynelissä. Lause hohkasi suuresta näytöstä, joka valaisi lähes tyhjän kappelin.
Kostea ilma höyrysi lattiasta ja tilassa oli vain muutama ihminen. Kuului hiljaista nyyhkytystä. Tämä oli paikka, minne sai julkisesti tulla, missä järjestettiin hienoja ja juhlavia seremonioita. Mutta, kun tulet tänne yksin, et juurikaan mainitse siitä, kun naapurisi kyselee kuulumisia. Covidistit pitivät huolta mielenterveydestäsi. Sairauden eteneminen ja epävarmuus omasta kuolemasta saivat monet ihmiset tilaan, joka vaati ulostamista. Keskiviikkoisin ja perjantaisin, covidistien kappeli oli auki niille, jotka halusivat tulla vuodattamaan omia itsekkäitä ahdistuksen kyyneliä. Se toimi kuin uskontojen aikoina syntien tunnustaminen. Kun ei syntejä enää ollut, ainoa mitä saattoi katua oli, oma turhamaisuutensa, kuolemanpelko. Hämärään tilaan oli aseteltu pieniä mattoja ja mattojen vieressä oli pieni astia. Astiassa oli pehmeää ja viileää multaa. Tänään kappelissa oli vain kolme ihmistä. Joinain päivinä se saattoi olla lähes täynnä, mutta ihmiset karttoivat kappelia, jos kuulivat puhuttavan ”ruuhkapäivistä”. Yleensä tämmöinen tunku johtui propagandan vuotamisesta yleisiin tietolähteisiin. Edellisenä viikkona eräs suurkaupungin hallinnossa merkittävässä virassa ollut henkilö tappoi itsensä. Henkilö oli joutunut psykoosin omaiseen tilaan löydettyään ilmeisesti lääkärien levittämää propagandaa taudista. Näitä tapahtui. Hämärässä tilassa sai harjoittaa katumusriittiään rauhassa. Masturboida itsesäälissä, viillellä kivuntunteessa tai vain ajaa pientä epäilyksen pirua pois meditoiden kyyneleet silmäkulmissa. Ligoa ei ollut näinä tunteina kappelissa. Toki pystyit ja oli erittäin suotavaa varata aika keskusteluun Ligon kanssa toimituksen jälkeen. Moni sitä ei tosin tehnyt, eikä ehkä sen vuoksi halunnut myös julkisesti puhua käynnistään kappelissa. Ihmisiä kun olisi kiinnostanut Ligon vastaukset näihin henkilökohtaisiin arvokkuuden romahduksiin. Samat epäilykset pyörivät ihmisten mielissä. Niiden siis, jotka epäilivät. ”Kaikkia pelottaa, kaikkia epäilyttää, jokainen murtuu.” Näin Ligot toistelivat. Monet eivät tienneet, että Ligoilla oli myös vastaava paikka vastaavalle aktille. Se oli Kappelin kellarissa. Tänään keskiviikkona, siellä oli vain yksi Ligo, mikä oli hyvin harvinaista. Ovet lukittuna keskellä huonetta hän maaten retkotti kaksikymmentäsakaraista palloa vasten ja huusi. Hän huuti tuskissaan, kuin äiti jonka vauva oli todettu immuuniksi. Pallo hänen allaan oli violetti ja se hitaasti sykki valoa. Ligo puristi pallossa olevia ulokkeita rystyset valkoisena ja huusi. Hän oli edellisenä päivänä saanut tehtävän, joka muuttaisi hänen asemaansa covidistien hierarkiassa suuresti. Hän ei ollut vain vielä valmis tähän. Ei lähelläkään.